Hieman vähemmän julkisuutta on saanut valtioneuvoston joulukuussa hyväksymä kehittämissuunnitelma Koulutus ja tutkimus vuosina 2007-2012 (OPM 5.12.2007), joka linjaa radikaalisti uudestaan monien koulutusalojen opiskelijamääriä. Linjaus perustuu aiempaan, lähes samannimiseen selvitykseen (OPM 23.4.2007), joka luokittelee opintoaloja kasvaviksi ja taantuviksi sen mukaan, millaisia työvoimatarpeita niillä oletetaan olevan tulevina vuosikymmeninä.

Toistaiseksi paras analyysi kehittämissuunnitelman vaikutuksista ja sen takana olevista vaikuttimista löytyy tuoreesta Politiikka -lehden numerosta 1/2008. Petri Koikkalaisen kirjoittamassa ylimääräisessä pääkirjoituksessa selvitetään suunnitelmien merkitystä sekä politiikkatieteiden (valtio-oppi, kansainväliset suhteet ja poliittinen historia) kannalta että yleisemmällä tasolla. Politiikkatieteet on määritelty suunnitelmassa supistuvaksi alaksi, jonka aloituspaikkojen määrä suunnitellaan vähennettäväksi puoleen nykyisestä. Kovemmalla kädellä kohdellaan vain kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jolla aloituspaikkojen määrä vähenee kolmasosaan.

Koikkalainen toteaa, että supistussuunnitelmien taustalla häämöttää eräänlainen nollasummapeli: Vaikka yliopistojen aloituspaikkojen määrä vähenee (ikäluokkien pienenemisen myötä) noin 1200:lla, joidenkin alojen koulutusta lisätään, jolloin muilta aloilta täytyy tehdä sitäkin suurempia leikkauksia. Vaikka filosofian, historian ja arkeologian, kirjallisuuden, politiikkatieteiden sekä taiteiden- ja kulttuurintutkimuksen osuus yliopistojen kaikista aloituspaikoista on vain kuusi prosenttia, leikkauksista peräti 33% kohdistuu niihin.

Miksi leikkaukset sitten kohdistuvat erityisen voimakkaasti juuri näihin aloihin? Koikkalainen kiinnittää huomiota siihen, että kyseiset alat ovat luonteeltaan selkeästi yleissivistäviä, eikä niillä ole tukenaan voimakkaita ammattikuntaidentiteettejä tai yhteiskunnallisia painostusryhmiä. Taustalla näkyvät myös aiemman koulutusalaselvityksen lähtöoletukset: vaikka monet yleissivistäviltä aloilta valmistuneet pärjäävät mainiosti esim. toimittajina, selvityksen logiikka perustuu siihen, että toimittajat tulevat viestinnän koulutusohjelmasta. Tämä johtaa väistämättä hyvin kaavamaiseen näkemykseen koulutusohjelmien välisestä tehtävänjaosta: toimittajalinjalta tulee toimittajia, johtajalinjalta johtajia ja filosofilinjalta filosofeja.

Tällainen malli on väistämättä jäykkä ja perustuu koulutuksen mitoituksen osalta ylhäältä päin tapahtuvaan ohjaukseen. Siinä missä yleissivistävän, akateemisen koulutuksen saaneet sijoittuvat parhaimmillaan joustavasti monenlaisiin työtehtäviin ja täydentävät käytännöllistä osaamistaan myöhemmin, koulutusalaselvityksen pohjalta luodussa mallissa korkeakoulut tuottavat etukäteen laaditun viisivuotissuunnitelman mukaisesti juuri tarvittavan määrän kunkin alan osaajia.

Koikkalainen kritisoi kirjoituksessaan sitä, että koulutusmäärien suunnittelun perusteina ei käytetä mitään tieteensisäisiä kriteereitä, ei esim. tutkimuksen tai opetuksen laatua. Se ei myöskään ota huomioon koulutuspaikkoihin kohdistuvaa kysyntää, joka on monilla yleissivistävillä aloilla jo nyt monin verroin aloituspaikkojen määrää suurempaa. Vaikka suunnitelma ei suoraan ota kantaa siihen, miten aloituspaikkojen määrän supistaminen vaikuttaa opetuksen ja tutkimuksen resursseihin (ja sitä kautta myös supistuvien alojen työpaikkoihin), vaikuttaa todennäköiseltä, että yliopistot pyrkivät kohdistamaan omia resursseja pienevistä oppiaineista strategisille kasvualoilleen. Supistuvan alan tutkijoiden voi olla vaikea perustella omia hankkeitaan, ja niille voi olla vaikea saada rahoitusta. Heikkenevät uranäkymät voivat myös vaikuttaa tutkijoiden motivaatioon ja ohjata heitä pois tutkimuksen ja opetuksen parista – kukapa haluaisi jäädä jumiin taantuvalle alalle!

Onko yleissivistävien koulutusalojen supistuskaavailuissa lopulta kyse vain valmistelukoneiston tuottamista “laskentateknisiin” tai “rakenteellisiin” perusteluihin pohjautuvista malleista, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä? Vai onko taustalla myös poliittisia linjanvetoja ja arvovalintoja? Suomenkin yliopistouudistusten esikuviksi nostetut ulkomaiset “huippuyliopistot” panostavat tyypillisesti myös humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Suomalaisille suoraviivaisuuteen taipuvaisille päättäjille näyttää kuitenkin olevan houkuttelevaa päästä eroon yliopistokoulutuksen “tarpeettomista” rönsyistä ja keskittää investoinnit vain sellaisiin tutkintoihin, joiden hyötyjä on helppo mitata rahana. Koikkalainen kirjoittaa:

“Mieleen voi piirtyä kylmäsävyinen visio tulevaisuuden Suomesta, jossa yliopiston sivistystehtävästä on jäljellä vain velvollisuus kouluttaa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja eniten voittoa tuottavien toimialojen palvelukseen – sekä lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä, jotka paikkaavat tehotalouden aiheuttamia kolhuja.”

Alkuperäinen artikkeli:

Petri Koikkalainen: Vähentääkö uusi tiedepolitiikka yleissivistävää yliopistokoulutusta? Politiikka 50:1, s. 5-8, 2008.
Artikkelin elektroninen versio on saatavilla Elektra-palvelussa (huom. rajattu käyttöoikeus!):
http://elektra.helsinki.fi/se/p/politiikka/50/1/vahentaa.pdf

Tällä viikolla ilmestynyt vuoden ensimmäinen numero sisältää kaksi elokuvahistoriallista artikkelia, joista toinen käsittelee traagisesti menehtynyttä Suomi-filmin tähtöstä Sirkkaa Saria ja toinen Kalle Kaarnan Isoviha-elokuvaa. Lisäksi lehti sisältää väitöshaastatteluja ja kirja-arvioita. Lehden etusivulla on myös linkkejä Agricolan keskustelupalstan tuoreisiin otsikoihin ja Agricolan historiablogien seurannasta poimittuihin blogihelmiin.

Ennen ja nyt on ilmestynyt Agricola-palvelun kyljessä vuodesta 2001 lähtien. Agricolan yhteydessä oli tällöin julkaistu jo muutaman vuoden ajan verkkomaailman asioihin keskittyvää Agricolan tietosanomat -nimistä lehteä. Vähitellen Tietosanomien tekijöitä alkoi houkuttaa ajatus yleisemmästä historiallisia aiheita käsittelevästä verkkolehdestä, ja mukaan taustavoimiksi saatiin Agricolan lisäksi myös historia-alan seuroja ja yhdistyksiä. Käytännössä lehti on pyörinyt koko historiansa ajan hyvin pienellä budjetilla lähinnä tekijöiden innostuksen varassa, mikä sinänsä ei ole mitenkään epätavallista suomalaisten tieteellisten julkaisujen – sen paremmin verkossa ilmestyvien kuin painettujenkaan – joukossa.

Uudistuksesta tarkemmin:

• Anu Lahtinen: Ennen ja nytin uusi kuosi (Ennen ja nyt 1/2008)
• Annastiina Mäkilä: Ennen ja nyt saanut uuden asun (Agricolan keskustelupalsta, Uudet historia-aiheiset mediat, 14.4.2008)

Niinpä onkin osuvaa, että Hallinnon tutkimus -lehti käsittelee arviointeihin liittyviä kysymyksiä vuosittaisissa teemanumeroissa. Artikkelit eivät suinkaan ole pelkkää arviointiliturgian kierrätystä, vaan aihepiiriä käsitellään usein kriittisesti ja arviointien perustelemiseen käytettyjä argumentteja kyseenalaistaen.

Hannu Kauppi valaisee artikkelissaan “Kuka tarvitsee arviointia, mihin? : arvioinnin ristiriitaiset pyrkimykset” (2/2004) julkishallinnon arviointi-innostuksen taustoja. Hänen mukaansa kysyntä ei julkisella sektorilla ohjaa tuotantoa ja kulutusta, eikä julkishyödykkeillä siten ole selkeää markkinahintaa. Arvioinnilla pyritään siten korvaamaan sitä palautetta, jonka yritykset saavat markkinoilta. Lisäksi arviointien yleistymisen taustalla on julkisen hallinnon ohjaus- ja johtamisjärjestelmien muutos, siirtyminen tulosohjaukseen ja yhteiskunnallisten vaikuttavuustavoitteiden korostuminen pelkän määrärahojen jaon tai suoritetavoitteiden asettamisen sijasta.

Toisaalta Jari Vuori pohdiskelee numeron 3/2006 pääkirjoituksessa sitä, merkitseekö arviointi itse asiassa byrokratian uudelleensyntymistä. Vaikka byrokratialla on negatiivinen maine, ja sen kuolemaa on ennustettu pitkään, sille voi kuitenkin edelleen olla tarvetta julkisen toiminnan moninaisuuden koordinoijana. Tässä on toki myös vaaransa: Vuori epäilee kuitenkin numeron 1/2005 pääkirjoituksessa, että arvioinnista voi tulla yliopistoissa itsetarkoitus ja innovatiivisen toiminnan este: menestyminen saattaa pikemminkin vaatia arviointikriteerien edellyttämien suoritteiden tuottamista kuin todellisten uusien ajatusten tai innovaatioiden kehttelyä.

Marketta Rajavaara toteaa omassa artikkelissaan “Vaikuttavuuden tietokulttuurit” (3/2006), että julkisella sektorilla tehtävissä arvioinneissa hyödynnetään tyypillisesti “laadun” tai “vaikuttavuuden” kaltaisia epämääräisiä käsitteitä. joilla ei ole mitään yksiselitteistä tai yleisesti hyväksyttyä merkitystä. Toisaalta esim. vaikuttavuus-käsitteen moniselitteisyys mahdollistaa sen, että sitä voidaan käyttää hyvin monenlaisissa konteksteissa ja erilaisten järkeilytyylien puitteissa.

Kaikkiaan Hallinnon tutkimus -lehden vuosikerroista 2004-2006 löytyy yhteensä 31 arviointi-teemaan liittyvää artikkelia, eli mielenkiintoista luettavaa riittää yllin kyllin!

Lähtökohtanaan heillä on Björn Wahlroosin vuonna 2003 pitämä puhe, jossa tämä vertaili suomalaista ja ruotsalaista johtamiskulttuuria. Hänen mukaansa ruotsalainen konsensusta korostava johtamiskulttuuri johtaa katastrofiin, kun taas suomalaisilla on etuna se, että suurin osa johtajista on reservin upseereita, jotka ovat tottuneet erottamaan linjajohtamisen ja kollegiaalisen päätöksenteon toisistaan.

Kirjoittajien mukaan puhe “suomalaisesta johtamisesta” on ensisijaisesti diskursiivinen voimavara, jota voidaan hyödyntää sopivissa tilanteissa, ja joka sopii tarvittaessa jopa Wahlroosin kaltaisen kansainvälisen kvartaalikapitalismin puhemiehen suuhun. Ruotsalaisuus ja ruotsalaisten oletetut “nynnymmät” toimintapavat ovat puolestaan vertailukohtia, jota käytetään miehisyyteen ja sotilasdiskurssiin pohjautuvan kansallisen diskurssin rakentamiseen.

Kansallisiin myytteihin pohjautuvan “sankarillisen ja tehokkaan taistelija-johtajan” ihannointi voi artikkelin mukaan johtaa kovan ja autoritäärisen johtajakuvan gloriofiointiin etenkin taloudellisesti epäsuotuisina aikoina. Yksittäisten johtajahahmojen “rohkeat” päätökset leikkaamisesta ja kulujen karsimisesta näyttäytyvät välttämättöminä, samalla kun päätösten väistämättömättä kyseenalaistavat äänet marginalisoidaan.

Alkuperäinen artikkeli:

Janne Tienari, Aki-Mauri Huhtinen, Minna Syrjänen ja Eero Vaara: Björn Wahlroos, suomalainen johtaminen ja sotilasdiskurssi (Hallinnon tutkimus 2/2004)
http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1339456
Huom. rajattu käyttöoikeus!

Kuten ehkä arvata saattaa, lehteä ei ole suunnattu pelkästään hentomielisille eläinystäville. Vaikka lehden kuvituksessa esiintyy toki myös pehmeitä ja pörröisiä seuraeläimiä, välillä saatetaan käydä vierailulla teurastamossa, ja eläinten sisuskaluja esitellään muutenkin varsin tiuhaan. Mikroskooppikuvissa esiteltyihin punkkeihin verrattuna Alien-elokuvien hirviöt ovat suorastaan kesyä kamaa.

Lehdessä miellyttää sen reipas ja humoristisuuteenkin pyrkivä ote. Tätä asennetta kuvaamaan voisi käyttää esim. Leena Alerinin artikkelia “Vanha hevonen: eläkeläinen, ongelmajäte vai luksuspihvi?” (9/2006) – räväkän otsikon takaa löytyy hyvä ja kiinnostava katsausartikkeli, jossa on yllin kyllin kiinnostavaa luettavaa kaikille hevosharrastajille. Myös parissa viime vuosikerrassa pyörineet artikkelisarjat on paketoitu varsin tyylikkäästi: vuonna 2006 esiteltiin kodin tuholaisia otsikolla “Kuukauden kotivieras” ja vuoden 2007 numeroissa pääroolissa oli puolestaan “Eksoottinen potilas“.

Löytyy lehdestä toki pakollinen James Herriot -esittelykin (6/2005), mutta toisaalta eläinlääkärien julkisuuskuvan hämärämpiäkään puolia (11/2006) ei mitenkään piilotella.

Suomen eläinlääkärilehden vuosikerrat vuodesta 1996 alkaen ovat luettavissa Elektra-palvelussa. Artikkelien viitetiedot ovat vapaasti selattavissa ja haettavissa, mutta itse artikkelit ovat tällä hetkellä luettavissa ainoastaan yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja yleisten kirjastojen paikallisverkoissa.

Outoja eläimiä

Sen paremmin mursu kuin norsukaan ei kuulu Suomen luontaiseen eläimistöön, ja varhaisilla vuosisadoilla sen paremmin kansanihmisillä kuin tieteellisilläkään kirjoittajilla ei ollut yleensä kovin selkeää kuvaa siitä, minkälaisista otuksista oikein oli kyse. Molemmat sanat ovat itse asiassa samaa perua, sillä ne juontavat juurensa saamen kielen suurta, paksunahkaista eläintä tarkoittavaan sanaan. Sanana norsu esiintyy ainakin suomenkielisessä kirjallisuudessa selkeästi varhemmin, jo Agricolalla, kun taas oppineen kirjallisuuden varhaisin tunnettu mursu on vasta 1770-luvulta Porthanilta, vaikka tämäkin sana on mitä todennäköisimmin huomattavasti varhaisempaa perua.

Sanojen nykyinen eläintieteellinen merkitys vakiintui vasta vähitellen. Norsun kohdalla sekaannuksia aiheutti etenkin itämerensuomen tarvas, jota varhaiset sanakirjat myös tarjosivat elefantin synonyymiksi. Tarvas viittasi oikeastaan alkuhärkään, mutta sen merkitys oli hämärtynyt kyseisen eläinlajin harvinaistumisen ja katoamisen myötä. Mursun kohdalla sanan eläintieteellinen merkitys vakiintui lopullisesti vasta 1800-luvulla: vaikka Porthan oli jo kirjoittanut mursu-sanan selitykseksi “en wallrus”, monet muut kielitieteilijät selittivät sen suureksi haiksi ja mursun nahan kalannahaksi.

“Ei tät tällaist kestä eneä mursunnahkain persekkän”

Vaikka mursu ja norsu eläiminä (siinä merkityksessä kuin ne nykyään ymmärretään) jäivät suomalaisille pitkään vieraiksi, norsunluu ja mursunnahka olivat tutumpia ilmiöitä. Norsunluu oli jo vanhastaan tunnettua kauppatavaraa, joten ei ole ihme, että Agricola osasi jo 1500-luvulla kääntää Raamatussa mainitun norsunluun suomeksi, vaikkei hänellä ehkä ollut selkeää käsitystä sen alkuperästä. Häkkinen tuo tosin esiin sen, että norsunluulla saatettiin tarkoittaa myös mursun torahampaista saatua luuta.

Mursunnahkankaan alkuperää ei välttämättä tunnettu, mutta sitä pidettiin kuitenkin sitkeytensä ansiosta hyvänä köysien, hihnojen ja remmien raaka-aineena. Mursunnahka sai myös vertauskuvallisia merkityksiä: Häkkinen lainaa mm. Puolangalta muistiin kerättyä vertausta luja kuin mursunnahkanen perse. Maaningalla taas sanottiin anteliaalla naisella olevan mursunnahkanen perse, ja muutamissa muissa tiedonannoissa mursu liitettiin seksisanastoon, jolloin se olisi viitannut häpyhuuliin. Toisaalta miessukukuntakaan ei jäänyt tyystin osattomaksi: mursu saattoi yhtä lailla viitata lihavaan, parrakaaseen ja rumaan mieheen.

Alkuperäinen artikkeli:

Kaisa Häkkinen: Mursun ja norsun jäljillä. Virittäjä 4/2007, s. 482-500.
http://elektra.helsinki.fi/se/v/0042-6806/111/4/mursunja.pdf (huom! rajattu käyttöoikeus!)

Kirjoittajat viittaavat Euroopan tiedesäätiön ylläpitämään referenssilistaan, jonka tarkoituksena on “auttaa tunnistamaan huippututkimusta sekä olla hyödyksi määritettäessä kyseessä olevan maan tietyn alan tutkimuksen kansainvälistä tasoa”. Kansallisen tason lehdeksi leimattuna Virittäjä on itsekin päätynyt ko. listan kolmiportaisessa asteikossa alimmalle tasolle. Tällaisia usein varsin mekaanisia ja ylimalkaisen analyysin pohjalta tuotettuja luokituksia käytetään nykyään yhä yleisemmin osana tieteellisen tutkimuksen laadunarviointia, eli niillä voi olla suurikin vaikutus siihen millaista tiedettä ja millaisia tieteentekijöitä myös kotimaisessa rahanjaossa suositaan.

Vaaditaanko kielitieteessä ja muissakin humanistisissa tieteissä siis nykyään laadun takeeksi englannin kieltä? Onko pienen kielialueen kansalliselle yleisölle tuotettu huippututkimus jo käsitteellinen mahdottomuus? Kirjoittajien mukaan kansainvälisten lehtien julkaisijat saattavat suhtautua nihkeästi esim. suomenkielisten esimerkkien käyttöön, jolloin analyysi täytyy tehdä englanninkielisen käännöksen pohjalta. He korostavat sitä, että omalla äidinkielellä saman kieliyhteisön jäsenille kirjoitettaessa avautuu usein paljon syvällisempiä ja laaja-alaisempia mahdollisuuksia pohtia kielen merkityksiä ja rakenteita.

Alkuperäinen artikkeli:

Salla Kurhila & Tiina Onikki-Rantajääskö: Suunvuoro. Virittäjä 3/2007. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/suunvuoro3_2007.html

Tarkoituksena ei ole pyrkiä minkäänlaiseen kattavuuteen tai ajantasaisuuteen, vaan poiminnat ovat enemmän tai vähemmän satunnaisia. Oma mielenkiintoni kohdistuu etenkin humanistis-yhteiskuntatieteelliselle alalle, joten ne varmasti korostuvat aihevalinnoissa, mutta en sulje muidenkaan alojen kirjoituksia pois. Osa vinkeistä saattaa myös olla vanhempaa perua, toisinaan jopa vuosien takaa, riippuen siitä mitä milloinkin sattuu tulemaan vastaan.

Yritän välttää liiallista laajempien referaattien ja miniesseiden kirjoittamista, jotta päivittämiskynnys pysyisi mahdollisimman alhaalla. Sen sijaan yritän tarjota suoran linkin kaikkiin vinkkaamiini artikkeleihin. Tässä on tosin pienoinen mutka matkassa. Suuri osa linkeistä viittaa näet kotimaisten tiedelehtien artikkeleita julkaisevaan Elektra-palveluun, jonka käyttöoikeus on valitettavasti rajattu. Palvelu on laajalti käytössä korkeakouluissa ja yleisissä kirjastoissa, mutta olen tietoinen siitä, ettei läheskään kaikilla potentiaalisilla blogin lukijoilla ole tällä hetkellä pääsyä artikkeleihin ainakaan omalta kotikoneelta.

Mutta tämä alkupuheista, tarkennetaan myöhemmin, jos aihetta ilmenee!