Vauhtia ei parin viime vuoden yliopisto- ja tiedepolitiikasta ole ainakaan puuttunut, mutta siitä minne oikein ollaan menossa ja mitkä oikeastaan ovat politiikan päämäärät on vaikeampi löytää yhteisymmärrystä. Oppositio on juuri puuhaamassa eduskunnassa välikysymystä hallituksen yliopistolinjauksista, mukaanluettuna paljon porua aiheuttanut huippu/innovaatioyliopisto ja uusi yliopistolaki, joka muuttaa ratkaisevasti muidenkin yliopistojen toimintaedellytyksiä.

Hieman vähemmän julkisuutta on saanut valtioneuvoston joulukuussa hyväksymä kehittämissuunnitelma Koulutus ja tutkimus vuosina 2007-2012 (OPM 5.12.2007), joka linjaa radikaalisti uudestaan monien koulutusalojen opiskelijamääriä. Linjaus perustuu aiempaan, lähes samannimiseen selvitykseen (OPM 23.4.2007), joka luokittelee opintoaloja kasvaviksi ja taantuviksi sen mukaan, millaisia työvoimatarpeita niillä oletetaan olevan tulevina vuosikymmeninä.

Toistaiseksi paras analyysi kehittämissuunnitelman vaikutuksista ja sen takana olevista vaikuttimista löytyy tuoreesta Politiikka -lehden numerosta 1/2008. Petri Koikkalaisen kirjoittamassa ylimääräisessä pääkirjoituksessa selvitetään suunnitelmien merkitystä sekä politiikkatieteiden (valtio-oppi, kansainväliset suhteet ja poliittinen historia) kannalta että yleisemmällä tasolla. Politiikkatieteet on määritelty suunnitelmassa supistuvaksi alaksi, jonka aloituspaikkojen määrä suunnitellaan vähennettäväksi puoleen nykyisestä. Kovemmalla kädellä kohdellaan vain kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jolla aloituspaikkojen määrä vähenee kolmasosaan.

Koikkalainen toteaa, että supistussuunnitelmien taustalla häämöttää eräänlainen nollasummapeli: Vaikka yliopistojen aloituspaikkojen määrä vähenee (ikäluokkien pienenemisen myötä) noin 1200:lla, joidenkin alojen koulutusta lisätään, jolloin muilta aloilta täytyy tehdä sitäkin suurempia leikkauksia. Vaikka filosofian, historian ja arkeologian, kirjallisuuden, politiikkatieteiden sekä taiteiden- ja kulttuurintutkimuksen osuus yliopistojen kaikista aloituspaikoista on vain kuusi prosenttia, leikkauksista peräti 33% kohdistuu niihin.

Miksi leikkaukset sitten kohdistuvat erityisen voimakkaasti juuri näihin aloihin? Koikkalainen kiinnittää huomiota siihen, että kyseiset alat ovat luonteeltaan selkeästi yleissivistäviä, eikä niillä ole tukenaan voimakkaita ammattikuntaidentiteettejä tai yhteiskunnallisia painostusryhmiä. Taustalla näkyvät myös aiemman koulutusalaselvityksen lähtöoletukset: vaikka monet yleissivistäviltä aloilta valmistuneet pärjäävät mainiosti esim. toimittajina, selvityksen logiikka perustuu siihen, että toimittajat tulevat viestinnän koulutusohjelmasta. Tämä johtaa väistämättä hyvin kaavamaiseen näkemykseen koulutusohjelmien välisestä tehtävänjaosta: toimittajalinjalta tulee toimittajia, johtajalinjalta johtajia ja filosofilinjalta filosofeja.

Tällainen malli on väistämättä jäykkä ja perustuu koulutuksen mitoituksen osalta ylhäältä päin tapahtuvaan ohjaukseen. Siinä missä yleissivistävän, akateemisen koulutuksen saaneet sijoittuvat parhaimmillaan joustavasti monenlaisiin työtehtäviin ja täydentävät käytännöllistä osaamistaan myöhemmin, koulutusalaselvityksen pohjalta luodussa mallissa korkeakoulut tuottavat etukäteen laaditun viisivuotissuunnitelman mukaisesti juuri tarvittavan määrän kunkin alan osaajia.

Koikkalainen kritisoi kirjoituksessaan sitä, että koulutusmäärien suunnittelun perusteina ei käytetä mitään tieteensisäisiä kriteereitä, ei esim. tutkimuksen tai opetuksen laatua. Se ei myöskään ota huomioon koulutuspaikkoihin kohdistuvaa kysyntää, joka on monilla yleissivistävillä aloilla jo nyt monin verroin aloituspaikkojen määrää suurempaa. Vaikka suunnitelma ei suoraan ota kantaa siihen, miten aloituspaikkojen määrän supistaminen vaikuttaa opetuksen ja tutkimuksen resursseihin (ja sitä kautta myös supistuvien alojen työpaikkoihin), vaikuttaa todennäköiseltä, että yliopistot pyrkivät kohdistamaan omia resursseja pienevistä oppiaineista strategisille kasvualoilleen. Supistuvan alan tutkijoiden voi olla vaikea perustella omia hankkeitaan, ja niille voi olla vaikea saada rahoitusta. Heikkenevät uranäkymät voivat myös vaikuttaa tutkijoiden motivaatioon ja ohjata heitä pois tutkimuksen ja opetuksen parista – kukapa haluaisi jäädä jumiin taantuvalle alalle!

Onko yleissivistävien koulutusalojen supistuskaavailuissa lopulta kyse vain valmistelukoneiston tuottamista “laskentateknisiin” tai “rakenteellisiin” perusteluihin pohjautuvista malleista, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä? Vai onko taustalla myös poliittisia linjanvetoja ja arvovalintoja? Suomenkin yliopistouudistusten esikuviksi nostetut ulkomaiset “huippuyliopistot” panostavat tyypillisesti myös humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Suomalaisille suoraviivaisuuteen taipuvaisille päättäjille näyttää kuitenkin olevan houkuttelevaa päästä eroon yliopistokoulutuksen “tarpeettomista” rönsyistä ja keskittää investoinnit vain sellaisiin tutkintoihin, joiden hyötyjä on helppo mitata rahana. Koikkalainen kirjoittaa:

“Mieleen voi piirtyä kylmäsävyinen visio tulevaisuuden Suomesta, jossa yliopiston sivistystehtävästä on jäljellä vain velvollisuus kouluttaa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja eniten voittoa tuottavien toimialojen palvelukseen – sekä lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä, jotka paikkaavat tehotalouden aiheuttamia kolhuja.”

Alkuperäinen artikkeli:

Petri Koikkalainen: Vähentääkö uusi tiedepolitiikka yleissivistävää yliopistokoulutusta? Politiikka 50:1, s. 5-8, 2008.
Artikkelin elektroninen versio on saatavilla Elektra-palvelussa (huom. rajattu käyttöoikeus!):
http://elektra.helsinki.fi/se/p/politiikka/50/1/vahentaa.pdf

Kuten ainakin yliopistolaiset hyvin tietävät, erilaisilla perusteilla ja erilaisiin tarkoituksiin tehdyt arvioinnit ovat viime vuosina yleistyneet kovaa vauhtia, ja ne ovat saaneet yliopistojen virallisessa viestinnässä suurta huomiota. Esim. Helsingin yliopistossa laatujärjestelmän auditointia mainostettiin viime syksynä päärakennuksen aulassa värikkäillä julisteilla, ikään kuin kyse olisi ollut kaikkien yliopistolaisten yhteisestä asiasta ja yliopiston toiminnan keskeisestä sisällöstä. Laatujärjestelmän päämääristä kerrotaan myös yliopiston Laatu ja arviointi -sivustolla.

Niinpä onkin osuvaa, että Hallinnon tutkimus -lehti käsittelee arviointeihin liittyviä kysymyksiä vuosittaisissa teemanumeroissa. Artikkelit eivät suinkaan ole pelkkää arviointiliturgian kierrätystä, vaan aihepiiriä käsitellään usein kriittisesti ja arviointien perustelemiseen käytettyjä argumentteja kyseenalaistaen.

Hannu Kauppi valaisee artikkelissaan “Kuka tarvitsee arviointia, mihin? : arvioinnin ristiriitaiset pyrkimykset” (2/2004) julkishallinnon arviointi-innostuksen taustoja. Hänen mukaansa kysyntä ei julkisella sektorilla ohjaa tuotantoa ja kulutusta, eikä julkishyödykkeillä siten ole selkeää markkinahintaa. Arvioinnilla pyritään siten korvaamaan sitä palautetta, jonka yritykset saavat markkinoilta. Lisäksi arviointien yleistymisen taustalla on julkisen hallinnon ohjaus- ja johtamisjärjestelmien muutos, siirtyminen tulosohjaukseen ja yhteiskunnallisten vaikuttavuustavoitteiden korostuminen pelkän määrärahojen jaon tai suoritetavoitteiden asettamisen sijasta.

Toisaalta Jari Vuori pohdiskelee numeron 3/2006 pääkirjoituksessa sitä, merkitseekö arviointi itse asiassa byrokratian uudelleensyntymistä. Vaikka byrokratialla on negatiivinen maine, ja sen kuolemaa on ennustettu pitkään, sille voi kuitenkin edelleen olla tarvetta julkisen toiminnan moninaisuuden koordinoijana. Tässä on toki myös vaaransa: Vuori epäilee kuitenkin numeron 1/2005 pääkirjoituksessa, että arvioinnista voi tulla yliopistoissa itsetarkoitus ja innovatiivisen toiminnan este: menestyminen saattaa pikemminkin vaatia arviointikriteerien edellyttämien suoritteiden tuottamista kuin todellisten uusien ajatusten tai innovaatioiden kehttelyä.

Marketta Rajavaara toteaa omassa artikkelissaan “Vaikuttavuuden tietokulttuurit” (3/2006), että julkisella sektorilla tehtävissä arvioinneissa hyödynnetään tyypillisesti “laadun” tai “vaikuttavuuden” kaltaisia epämääräisiä käsitteitä. joilla ei ole mitään yksiselitteistä tai yleisesti hyväksyttyä merkitystä. Toisaalta esim. vaikuttavuus-käsitteen moniselitteisyys mahdollistaa sen, että sitä voidaan käyttää hyvin monenlaisissa konteksteissa ja erilaisten järkeilytyylien puitteissa.

Kaikkiaan Hallinnon tutkimus -lehden vuosikerroista 2004-2006 löytyy yhteensä 31 arviointi-teemaan liittyvää artikkelia, eli mielenkiintoista luettavaa riittää yllin kyllin!

Janne Tienari, Aki-Mauri Huhtinen, Minna Syrjänen ja Eero Vaara analysoivat artikkelissaan “Björn Wahlroos, suomalainen johtaminen ja sotilasdiskurssi” (Hallinnon tutkimus 2/2004) suomalaisten johtamisihanteiden erityispiirteitä.

Lähtökohtanaan heillä on Björn Wahlroosin vuonna 2003 pitämä puhe, jossa tämä vertaili suomalaista ja ruotsalaista johtamiskulttuuria. Hänen mukaansa ruotsalainen konsensusta korostava johtamiskulttuuri johtaa katastrofiin, kun taas suomalaisilla on etuna se, että suurin osa johtajista on reservin upseereita, jotka ovat tottuneet erottamaan linjajohtamisen ja kollegiaalisen päätöksenteon toisistaan.

Kirjoittajien mukaan puhe “suomalaisesta johtamisesta” on ensisijaisesti diskursiivinen voimavara, jota voidaan hyödyntää sopivissa tilanteissa, ja joka sopii tarvittaessa jopa Wahlroosin kaltaisen kansainvälisen kvartaalikapitalismin puhemiehen suuhun. Ruotsalaisuus ja ruotsalaisten oletetut “nynnymmät” toimintapavat ovat puolestaan vertailukohtia, jota käytetään miehisyyteen ja sotilasdiskurssiin pohjautuvan kansallisen diskurssin rakentamiseen.

Kansallisiin myytteihin pohjautuvan “sankarillisen ja tehokkaan taistelija-johtajan” ihannointi voi artikkelin mukaan johtaa kovan ja autoritäärisen johtajakuvan gloriofiointiin etenkin taloudellisesti epäsuotuisina aikoina. Yksittäisten johtajahahmojen “rohkeat” päätökset leikkaamisesta ja kulujen karsimisesta näyttäytyvät välttämättöminä, samalla kun päätösten väistämättömättä kyseenalaistavat äänet marginalisoidaan.

Alkuperäinen artikkeli:

Janne Tienari, Aki-Mauri Huhtinen, Minna Syrjänen ja Eero Vaara: Björn Wahlroos, suomalainen johtaminen ja sotilasdiskurssi (Hallinnon tutkimus 2/2004)
http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1339456
Huom. rajattu käyttöoikeus!