Vauhtia ei parin viime vuoden yliopisto- ja tiedepolitiikasta ole ainakaan puuttunut, mutta siitä minne oikein ollaan menossa ja mitkä oikeastaan ovat politiikan päämäärät on vaikeampi löytää yhteisymmärrystä. Oppositio on juuri puuhaamassa eduskunnassa välikysymystä hallituksen yliopistolinjauksista, mukaanluettuna paljon porua aiheuttanut huippu/innovaatioyliopisto ja uusi yliopistolaki, joka muuttaa ratkaisevasti muidenkin yliopistojen toimintaedellytyksiä.
Hieman vähemmän julkisuutta on saanut valtioneuvoston joulukuussa hyväksymä kehittämissuunnitelma Koulutus ja tutkimus vuosina 2007-2012 (OPM 5.12.2007), joka linjaa radikaalisti uudestaan monien koulutusalojen opiskelijamääriä. Linjaus perustuu aiempaan, lähes samannimiseen selvitykseen (OPM 23.4.2007), joka luokittelee opintoaloja kasvaviksi ja taantuviksi sen mukaan, millaisia työvoimatarpeita niillä oletetaan olevan tulevina vuosikymmeninä.
Toistaiseksi paras analyysi kehittämissuunnitelman vaikutuksista ja sen takana olevista vaikuttimista löytyy tuoreesta Politiikka -lehden numerosta 1/2008. Petri Koikkalaisen kirjoittamassa ylimääräisessä pääkirjoituksessa selvitetään suunnitelmien merkitystä sekä politiikkatieteiden (valtio-oppi, kansainväliset suhteet ja poliittinen historia) kannalta että yleisemmällä tasolla. Politiikkatieteet on määritelty suunnitelmassa supistuvaksi alaksi, jonka aloituspaikkojen määrä suunnitellaan vähennettäväksi puoleen nykyisestä. Kovemmalla kädellä kohdellaan vain kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jolla aloituspaikkojen määrä vähenee kolmasosaan.
Koikkalainen toteaa, että supistussuunnitelmien taustalla häämöttää eräänlainen nollasummapeli: Vaikka yliopistojen aloituspaikkojen määrä vähenee (ikäluokkien pienenemisen myötä) noin 1200:lla, joidenkin alojen koulutusta lisätään, jolloin muilta aloilta täytyy tehdä sitäkin suurempia leikkauksia. Vaikka filosofian, historian ja arkeologian, kirjallisuuden, politiikkatieteiden sekä taiteiden- ja kulttuurintutkimuksen osuus yliopistojen kaikista aloituspaikoista on vain kuusi prosenttia, leikkauksista peräti 33% kohdistuu niihin.
Miksi leikkaukset sitten kohdistuvat erityisen voimakkaasti juuri näihin aloihin? Koikkalainen kiinnittää huomiota siihen, että kyseiset alat ovat luonteeltaan selkeästi yleissivistäviä, eikä niillä ole tukenaan voimakkaita ammattikuntaidentiteettejä tai yhteiskunnallisia painostusryhmiä. Taustalla näkyvät myös aiemman koulutusalaselvityksen lähtöoletukset: vaikka monet yleissivistäviltä aloilta valmistuneet pärjäävät mainiosti esim. toimittajina, selvityksen logiikka perustuu siihen, että toimittajat tulevat viestinnän koulutusohjelmasta. Tämä johtaa väistämättä hyvin kaavamaiseen näkemykseen koulutusohjelmien välisestä tehtävänjaosta: toimittajalinjalta tulee toimittajia, johtajalinjalta johtajia ja filosofilinjalta filosofeja.
Tällainen malli on väistämättä jäykkä ja perustuu koulutuksen mitoituksen osalta ylhäältä päin tapahtuvaan ohjaukseen. Siinä missä yleissivistävän, akateemisen koulutuksen saaneet sijoittuvat parhaimmillaan joustavasti monenlaisiin työtehtäviin ja täydentävät käytännöllistä osaamistaan myöhemmin, koulutusalaselvityksen pohjalta luodussa mallissa korkeakoulut tuottavat etukäteen laaditun viisivuotissuunnitelman mukaisesti juuri tarvittavan määrän kunkin alan osaajia.
Koikkalainen kritisoi kirjoituksessaan sitä, että koulutusmäärien suunnittelun perusteina ei käytetä mitään tieteensisäisiä kriteereitä, ei esim. tutkimuksen tai opetuksen laatua. Se ei myöskään ota huomioon koulutuspaikkoihin kohdistuvaa kysyntää, joka on monilla yleissivistävillä aloilla jo nyt monin verroin aloituspaikkojen määrää suurempaa. Vaikka suunnitelma ei suoraan ota kantaa siihen, miten aloituspaikkojen määrän supistaminen vaikuttaa opetuksen ja tutkimuksen resursseihin (ja sitä kautta myös supistuvien alojen työpaikkoihin), vaikuttaa todennäköiseltä, että yliopistot pyrkivät kohdistamaan omia resursseja pienevistä oppiaineista strategisille kasvualoilleen. Supistuvan alan tutkijoiden voi olla vaikea perustella omia hankkeitaan, ja niille voi olla vaikea saada rahoitusta. Heikkenevät uranäkymät voivat myös vaikuttaa tutkijoiden motivaatioon ja ohjata heitä pois tutkimuksen ja opetuksen parista – kukapa haluaisi jäädä jumiin taantuvalle alalle!
Onko yleissivistävien koulutusalojen supistuskaavailuissa lopulta kyse vain valmistelukoneiston tuottamista “laskentateknisiin” tai “rakenteellisiin” perusteluihin pohjautuvista malleista, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä? Vai onko taustalla myös poliittisia linjanvetoja ja arvovalintoja? Suomenkin yliopistouudistusten esikuviksi nostetut ulkomaiset “huippuyliopistot” panostavat tyypillisesti myös humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Suomalaisille suoraviivaisuuteen taipuvaisille päättäjille näyttää kuitenkin olevan houkuttelevaa päästä eroon yliopistokoulutuksen “tarpeettomista” rönsyistä ja keskittää investoinnit vain sellaisiin tutkintoihin, joiden hyötyjä on helppo mitata rahana. Koikkalainen kirjoittaa:
“Mieleen voi piirtyä kylmäsävyinen visio tulevaisuuden Suomesta, jossa yliopiston sivistystehtävästä on jäljellä vain velvollisuus kouluttaa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja eniten voittoa tuottavien toimialojen palvelukseen – sekä lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä, jotka paikkaavat tehotalouden aiheuttamia kolhuja.”
Alkuperäinen artikkeli:
Petri Koikkalainen: Vähentääkö uusi tiedepolitiikka yleissivistävää yliopistokoulutusta? Politiikka 50:1, s. 5-8, 2008.
Artikkelin elektroninen versio on saatavilla Elektra-palvelussa (huom. rajattu käyttöoikeus!):
http://elektra.helsinki.fi/se/p/politiikka/50/1/vahentaa.pdf
Tags: koulutusalat, koulutuspolitiikka, Tiedepolitiikka, yleissivistys, yliopistot
