Mikael Agricolan juhlavuoden kunniaksi Virittäjä-lehden numero 4/2007 on Agricola-teemanumero. Numeron helmi on Kaisa Häkkisen laaja ja tavattoman mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten mursu ja norsu ovat tulleet suomen kieleen ja millaisia merkityksiä termeille on annettu. Sanojen etymologian selvittelyn lisäksi Häkkinen käy myös perusteellisesti läpi niihin liittyvää kulttuurihistoriaa ja eläinten ympärille kehkeytynyttä monilta osin kiehtovaa kansanperinnettä.
Outoja eläimiä
Sen paremmin mursu kuin norsukaan ei kuulu Suomen luontaiseen eläimistöön, ja varhaisilla vuosisadoilla sen paremmin kansanihmisillä kuin tieteellisilläkään kirjoittajilla ei ollut yleensä kovin selkeää kuvaa siitä, minkälaisista otuksista oikein oli kyse. Molemmat sanat ovat itse asiassa samaa perua, sillä ne juontavat juurensa saamen kielen suurta, paksunahkaista eläintä tarkoittavaan sanaan. Sanana norsu esiintyy ainakin suomenkielisessä kirjallisuudessa selkeästi varhemmin, jo Agricolalla, kun taas oppineen kirjallisuuden varhaisin tunnettu mursu on vasta 1770-luvulta Porthanilta, vaikka tämäkin sana on mitä todennäköisimmin huomattavasti varhaisempaa perua.
Sanojen nykyinen eläintieteellinen merkitys vakiintui vasta vähitellen. Norsun kohdalla sekaannuksia aiheutti etenkin itämerensuomen tarvas, jota varhaiset sanakirjat myös tarjosivat elefantin synonyymiksi. Tarvas viittasi oikeastaan alkuhärkään, mutta sen merkitys oli hämärtynyt kyseisen eläinlajin harvinaistumisen ja katoamisen myötä. Mursun kohdalla sanan eläintieteellinen merkitys vakiintui lopullisesti vasta 1800-luvulla: vaikka Porthan oli jo kirjoittanut mursu-sanan selitykseksi “en wallrus”, monet muut kielitieteilijät selittivät sen suureksi haiksi ja mursun nahan kalannahaksi.
“Ei tät tällaist kestä eneä mursunnahkain persekkän”
Vaikka mursu ja norsu eläiminä (siinä merkityksessä kuin ne nykyään ymmärretään) jäivät suomalaisille pitkään vieraiksi, norsunluu ja mursunnahka olivat tutumpia ilmiöitä. Norsunluu oli jo vanhastaan tunnettua kauppatavaraa, joten ei ole ihme, että Agricola osasi jo 1500-luvulla kääntää Raamatussa mainitun norsunluun suomeksi, vaikkei hänellä ehkä ollut selkeää käsitystä sen alkuperästä. Häkkinen tuo tosin esiin sen, että norsunluulla saatettiin tarkoittaa myös mursun torahampaista saatua luuta.
Mursunnahkankaan alkuperää ei välttämättä tunnettu, mutta sitä pidettiin kuitenkin sitkeytensä ansiosta hyvänä köysien, hihnojen ja remmien raaka-aineena. Mursunnahka sai myös vertauskuvallisia merkityksiä: Häkkinen lainaa mm. Puolangalta muistiin kerättyä vertausta luja kuin mursunnahkanen perse. Maaningalla taas sanottiin anteliaalla naisella olevan mursunnahkanen perse, ja muutamissa muissa tiedonannoissa mursu liitettiin seksisanastoon, jolloin se olisi viitannut häpyhuuliin. Toisaalta miessukukuntakaan ei jäänyt tyystin osattomaksi: mursu saattoi yhtä lailla viitata lihavaan, parrakaaseen ja rumaan mieheen.
Alkuperäinen artikkeli:
Kaisa Häkkinen: Mursun ja norsun jäljillä. Virittäjä 4/2007, s. 482-500.
http://elektra.helsinki.fi/se/v/0042-6806/111/4/mursunja.pdf (huom! rajattu käyttöoikeus!)
Tags: eläimet, Historia, kansanperinne, kielihistoria, Kielitiede, mursu, norsu, suomen kieli
